Huh, on ollut aikamoinen heinäkuu. Vaihteleva määrä lapsenlapsia on ollut hoidossa kolmen heinäkuun viikon aikana. Kun viimeiset vilkutettiin kotimatkalleen ilmeni, että olemme altistuneet koronalle ja nyt jännätään muutama päivä, että tuliko bingo vai ei.
Onneksi oli aivan o.k. säät ja pääsimme moneen kertaan lasten kanssa uimaan. Maauimalasta onnistuin saamaan punkin, mutta jälki on jo vaalentunut, eikä rengasta näy, joten varmaan pääsin pelkällä säikähdyksellä. Rokotus vakavampaan tautiin on otettuna, mutta olen aiemmin sairastanut melko rankan borrelioosin, josta ei ilman jälkiseurauksia selvitty.
Iltaisin menin aika pian lasten jälkeen nukkumaan, joten neuleaikaa oli tosi vähän. Yhdellä automatkalla sain huivia jatkettua jonkin verran ja Niina Laitisen Mökkitie-sukkia myös vähän.
Sitten se tylsempi juttu: Menin rippikoulua käyvän lapsenlapseni seuraksi kirkkoon sunnuntain messuun. Panostin tilanteeseen kiinnittämällä kaulaani oman rippiristini. Kun sitten palasimme kotiin, risti ketjuineen oli poissa! Voi itku! Laskin, että risti on ollut minulla 52 vuotta ja sain sen isältäni rippilahjaksi. Etsitty on joka paikasta, ilmoituksia laitettu jne jne. Surettaa, mutta en ole vielä menettänyt toivoa. Sanotaanhan, että kulta palaa omistajalleen...
